Mäkihyppy on talviajan urheilulaji ja suosituimmillaan laji on runsaslumisissa maissa, kuten Norjassa ja Suomessa. Mäkihyppy on tärkeä urheilulaji myös monissa Keski-Euroopan maissa ja jonkin verran Yhdysvalloissa ja Japanissa. Mäkihyppy on yksi kahdesta yhdistetyn osasuorituksesta.
Mäkihypyn oikeaoppinen suorittaminen
Hyppy alkaa hyppääjän kiipeämisellä ylös hyppytorniin. Hän asettautuu vauhtimäen yläosassa olevalle puomille ja laskee sieltä alas ramppia. Laskuasennon on oltava mahdollisimman aerodynaaminen mahdollisimman suuren vauhdin saamiseksi hyppyyn. Ramppi on hieman loivempi alapäästä, josta hyppääjä ponnistaa ilmaan. Tavoitteena on lentää alas mäkeä mahdollisimman pitkälle, ja laskeutua tyylikkäästi.
Mäki on yleensä osittain luonnon muovaama ja osittain ihmisen rakentama. Joissakin paikoissa käytetään myös kokonaan ihmisen rakentamia mäkiä. Yleisesti ottaen kyseessä on talviurheilulaji, mutta jos mäki on muovitettu, voidaan siltä laskea myös lumettomaan aikaan.
Hypyssä käytettävät varusteet
Mäkihypyssä käytetään erikoisia, mäkihyppyyn tarkoitettuja ja sääntöjen rajoittamia varusteita. Tärkeimmät varusteet hyppääjälle ovat hyppysukset sekä hyppyhaalari sekä suojalasit. Hyppyhaalari on ohut, ihonmyötäinen haalari, jota yleensä koristavat eri sponsoreiden logot sekä tietenkin itse hyppääjän sukunimi sekä numero. Hyppyhaalarit tarkistetaan huolellisesti, sillä niihin on helppo yrittää virittää erilaisia ulokkeita ja muita, jotka lisäävät puvun pinta-alaa ja näin kantavuutta. Haalarin merkityksettömyys kantavuudessa siirtää koko urheilusuorituksen reilusti hyppääjän taidoille, jossa ponnistusvoiman ja -tekniikan merkitys korostuu.
Mitä pienimmätkin muutokset varusteisiin voivat vaikuttaa ratkaisevasti hyppysuoritukseen. Esimerkiksi vuonna 2010 Simon Ammann käytti uudenlaisia, mittatilauksena tehtyjä siteitä Vancouverin olympialaisissa ja voitti kaksinkertaista kultaa. Uudet siteet saivat jalkaterän ja suksen parempaan asentoon ja suksen pohjan suoraan ilmaa vasten, jolloin kokonaisuudessaan lentoasento oli parempi. Ennen tätä siteitä ei pidetty tärkeänä osana suoritusta, mutta vuoden 2010 jälkeen niiden kehitys on noussut merkittäväksi osa-alueeksi hyppyvarusteissa.
Erilaiset hyppyrimäet
Hyppyrimäkiä on monenlaisia ja ne luokitellaan kokonsa mukaan.
- Pienet mäet ovat käytössä vain lasten ja nuorten kilpailuissa ja toisinaan aikuisten harjoituksissa. Suomessa Suomenmestaruuskilpailut pidetään pienissä mäissä, joissa mäen K-piste on vain 50-75 metrissä.
- Normaalimäen K-piste sijaitsee 20 metriä korkeammalla, 75-99 metrissä. Normaalimäkiä käytetään aikuisten kilpailuissa yhdistetyssä sekä harjoituksissa.
- Suurmäet ovat mäkiä, joiden K-piste on 100-130 metrissä. Suurin osa maailmancup-tasoisista kilpailuista pidetään suurmäissä ja Suomessa suurin mäki on Rukan suurmäki.
Suurin suurmäki sijaitsee kuitenkin Willingenissä, Saksassa. Tästä mäestä ennätyksen on saanut suomalaisten suosikkihyppääjä, Janne Ahonen, vuonna 2005, jolloin hypyn pituus oli 152 metriä.
- Suurmäkeäkin suurempia ovat lentomäet. Lentomäkiä on maailmassa vain kuusi kappaletta ja niiden K-piste on 200 metrissä. Lentomäistä hypyt ovat kaikkein pisimpiä ja niitä käytetään vain harvoin. Eksklusiivisesti maailmancup- ja maailmanmestaruuskisoihin säästetyt lentomäet ovat jopa hieman pelättyjä hyppääjien keskuudessa. Joka toinen vuosi lentomäkiä käytetään lentomäen maailmanmestaruuskilpailuihin.
Pisteiden lasku
Hypyn pisteet ovat pituuspisteiden ja tuomarien antamien tyylipisteiden summa. Pituuspisteet ovat parhaimmillaan, jos hyppääjä pääsee ainakin mäen K-pisteen, eli pisteen, jossa mäen loiventuminen alkaa, kohdalle tai sen yli. K-pisteelle pääsemisestä saa 60 pistettä ja jokainen lisämetri hypyssä ennen laskeutumista tuo normaalimäessä 2 lisäpistettä ja suurmäessä 1,8 lisäpistettä. Jos hyppääjä laskeutuu ennen K-pistettä, vähennetään pisteitä samalla kaavalla metreittäin.
Hyppyä arvostelee viisi tuomaria. Arvostelussa ovat muun muassa suksien ja vartalon asento ponnistuksessa, lennon aikana sekä laskeutumisessa. Kokonaisuudessaan tuomareilta voi maksimissaan saada 60 pistettä. Maksimipistemäärä tuomaria kohti on 20 pistettä, mutta kokonaispisteiksi lasketaan vain kolmen tuomarin antamat pisteet, joissa ylin pistemäärä sekä alin pistemäärä jätetään laskusta pois.
Kaikki hyppääjät hyppäävät kaksi kertaa, joten lopulliset pisteet jokaiselle hyppääjälle ovat näiden kahden kierroksen pisteiden summa.
Mäkihypyn historiaa
Mäkihypyn katsotaan alkaneen Telemarkissa, Norjassa. Ensimmäinen mäkihyppääjä oli Sondre Nordheim, joka harrasti hyppäämistä Telemarkin luonnonmäissä jo 1800-luvulla. Lähes koko 1800-luvun ajan mäkihyppysukset olivat samoja suksia, kuin ne joita käytettiin pujottelussa ja maastohiihdossa. Ensimmäiset mäkihyppykisat olivat Huseby-kisoja, jotka tunnetaan perinteisten Holmenkollenin kisojen edeltäjäkisoina. Husebyn kisat järjestettiin vuosina 1879, 1881 sekä vuodesta 1882-1891 vuosittain.
Ensimmäiset kisat Suomessa järjesti Helsingin Sporttiklubi Katajannokan kalliolla 9. maaliskuuta vuonna 1899. Ensimmäiset varsinaiset hyppyrimäet rakennettiin vuonna 1905 Alppilaan ja Kajaaniin.
Hyppytyylit ennen ja nyt
Mielenkiintoista on, että mäkihypyn alkuaikoina hyppyjen pituuksia ei mitattu laisinkaan, vaan olennaista hypyissä oli hyppytyyli. Hyppääminen oli alkuaikoina Telemark-laskettelun osa, jossa arvioitiin ennen kaikkea hypyn tyylikkyyttä yli kaiken muun. Tästä syystä hypätessä monet hyppääjät saattoivat heiluttaa tai pyörittää käsiä. Vasta amerikkalaiset keksivät mitata tyylin lisäksi hypyn pituutta. Lopulta mäkihypyn erkaannuttua omaksi lajikseen alettiin antaa sekä tyylipisteitä että pituuspisteitä.
Ennen tyyli poikkesi huomattavasti nykyajan tyylistä. Alkuaikoina tavoiteltavin tyyli oli telemarkkilainen kyykkyilmalento, jossa polvet koukistettiin rintaa kohti ja suoristettiin vasta alastulon jälkeen. Myöhemmin alettiin suosia suomalaishyppääjien keksimää ryhdikästä pystyasentoa, jolloin hypyt kantoivat 15-30 metriä.
Nykyisin suurimmaksi osaksi käytetyt tyylit ovat V-tyyli sekä H-tyyli. V-tyylissä sukset ovat V-asennossa ilmalennon aikana ja H-tyylissä sukset ovat erillään toisistaan. Tyylikkäimmäksi laskeutumiseksi katsotaan Telemark-laskeutumista, joka on lähes mahdoton toteuttaa ja riski kaatumiseen on suuri. Tästä syystä suurin osa hyppääjistä suosii tasajalka maahantuloa.